Päivällinen

En oo mikään erikoinen kokki, enkä varsinkaan mikään kulinaristi.
Lasten takia oon opetellu ruuanlaiton. Ite oon kasvissyöjä.
En katsele reseptejä, vaan maustan mielikuvan mukaan ja haistelemalla ruuantuoksua tiedän mitä maustetta milloinki laitan ja minkä verran.
Tänään päätin tehdä päivälliseksi lihamureketta, perunamuusia sekä ruskean kermakastikkeen.
No ei mitään, perunat kiehuun, mureketaikina valmiiks ja lihaklöntti uuniin. Katsoin kyllä kelloa tässä vaiheessa. Aloin siinä tekeen ruskeaa kastiketta aluilleen ja pilkoin kurkkua ja paprikaa.
Sen jälkeen en enää muistanutkaan, että monelta laitoin sen murekkeen uuniin.
Anja kitisi ja huusi lahkeessa roikkuen. Annoin sille sipulinkannikan käteen. Järkyttyi sitä maistettuaan sen verran, että suukin meni nappiin.
Välillä kurkein uuniin, onkohan se mureke valmista vaiko ei?
Muusi onnistui, tosin unohdin lisätä suolaa. Kastike onnistui, siihen meni varmaan sitten suolaa sen muusinkin edestä. Mureke näytti hieman kuivalta siitä päältä, oli ilmeisesti liian kauan uunissa.
Päätin tehdä oikein hienot annokset. Yritin puristaa muusin lautaselle tyllan läpi. Ei ihan menny niinkuin ruokaohjelmissa. Oon varma, että ne kokit puristaa kylmää muusia, koska mulla itelläni paloi vaan sormet, kaikenlisäks sitä muusia valui tyllan ulkopuolellekki ja lopulta muusiin jäänyt perunanpala tukki koko systeemin.
Lapset ruokapöytään.
"Hyi, mähän oon sanonu etten syö muusia"
"Mitä tää ruskee on"
"Ketsupppiiiiaaaaaa"
"Anna sitä maitoooo"
"Byääää, mä en voi syyä tätä, kun kurkku koskee perunamuusiiiiiinnnn"
Tässä vaiheessa Anja oli alkanu jo uudestaan rääkykonserttinsa. Nostin sen ruokapöytään ja toivoin, että ruoka jäähtyy nopiaa.
Alan itsekin syömään.
Kalle, mattimyöhänen saapuu kotiin, kauhee ovenhakkaaminen. Rapussa tuoksuu voimakas parfyymi.
Se haju seuraa Kallea meille sisään ja peittää ruuantuoksun.
Käy ilmi, että ovat kaverinsa kanssa suihkutelleet jotain tuoksua päälleen.
Alkaa samantien kiristää silmien takana. Pakotan lapsen suihkuun. Se tulee sieltä ja istuu pöytään ahmimaan. Annan pikkulusikan, ettei saa ängettyä sitä suuta niin täyteen, että osa lihamurekkeesta tunkee nenästä ulos.
Siinä hötäkässä kaatuu täys iso maitolasillinen keskelle pöytää.
Ei voi jumalauta olla enää totta!
Äkkiä pyyhettä ja luutua käteen, ja huomaan, että Kalle ei ole pessyt hiuksiaan siellä suihkussa ja lemuaa edelleen sille hajusteelle.
Kun oon saanut lapsen kammettua takas suihkuun tukanpesuun, niin pääsen vihdoin istuun pöytään ja syömään ite.
*Kop kop* ovelle koputetaan. No Kallen kaverihan siellä.
Päästän hänet sisään ja käyn takas istuun pöytään.
"Äiti, saanko lisää"
Pääsen istuun.
Anja saa tarpeekseen ruokailusta. Siinä touhaillessa oon lusikoinu ruokaa toisen suuhun ainakun muistan. Nostan pois pöydästä ja pesen muusit, sitä on paidan sisälläkin.
Pääsen takas istumaan niin oma ruokani on jo kylmää.
Kraah. Anti olla.
Siivoan keittiön, huomaan, että lattialle on valunut edelleen jostain pöytälevyjen välistä maitoa, joku on nyppinyt murekkeesta sipulit pitkin pöytiä ja Anjan tuolinalus on syleksitty täyteen jauhelihaa.
Voin kiittää siitä, että meillä lapset sentään tuo ruokailuvälineensä itse tiskiin eivätkä jätä niitä pöytään.